Aamu sarastaa kasarmin harmaudessa. Puhdistunut itä-helsinkiläinen

narkkari ravistelee rähmät silmistään ja herää alikersanttien suloisiin

aamuntoivotuksiin. Yöllä nyyhkityt kyyneleet ovat kuivuneet punakoille

nuoren miehen poskille. Jälleen on uusi päivä toimistolla edessä.

Muodikkaat ja erityisen mukavat vihertävät releet niskaan ja mättämään

laatupuuroa nassuun, koska rankka sauvakävelysessio odottaa heti jo

nurkan takana. Kaiken sen rääkin jälkeen koittaa vapaus. Pikkumiehemme

marssii sotilaskotiin nauttimaan terveellisistä valtion munkkirinkuloista ja

puhelin hälyttelee uusinta Rihannan hittiä kurkkusalaattipöksyjen

nuhjuisissa taskuissa. Järvelän johtaja kyselee kuulumisia ja pyytää

ottamaan harjoitteluvapaata illan tärkeisiin koitoksiin kaukalon puolella,

mutta teletappi joutuu kieltäytymään, koska nukkumaanmenoajat ne on

kasarmillakin ihan niin kuin huoltajien asettamat kotona. Haikeus

menneistä peleistä siintää kuitenkin kirkkaana miehen alun kolmen

harmaan aivosolun syvyyksissä. Aasin sillan kautta tulee mieleen aika

ennen tätä tuomiota nimeltä varusmiespalvelus. Oli ne ihanat

viisikymppiset puumatädit Mellunmäen Il Trenossa, oli ne lukuisat aamut

kun heräsi ojasta alasti multaa peräsuolessa ja pari omituista nappia

taskusta. Oli taikametsät ja yksisarviset unissa ja valveilla. Nyt on vain

ampumaleirit ja aamulenkit. Vapaus siintää niin kovin kaukana.

Jaksaminen käy vaikeaksi. Puhelin soi taas, Johtaja Sami taas kyselee

kuulumisia ja ilmoittaa Mensa Club Finlandin lopettavan kiekkoilut tähän

kauteen. Hiljaisuus laskeutuu linjalle. Pikkusotilas itkee taas, mutta kestää

rohkeasti kuin mies. Sotamies.



-Tomekki ja Hinuri Club Järvelä